Biodiversiteetti on monimuotoisuuden mitta. Sitä voidaan käyttää ekologisessa tutkimuksessa havainnollistamaan lajien määrää tietyllä alueella. Biodiversiteetillä on kolme eri tasoa: ekosysteemien monimuotoisuus, lajikirjo ja lajin geneettinen monimuotoisuus.
Biodiversiteetin kolme tasoa
Kolmesta tasosta lajikirjo on helpointa mitata. Sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti lajien määrää tietyllä alueella. Jos vertaillaan kahta saarta, jossa toisessa elää kaksi sammakkopopulaatiota ja yksi nisäkäspopulaatio ja toisella saarella yksi lintupopulaatio, yksi nisäkäspopulaatio ja yksi sammakkopopulaatio, on jälkimmäisen saaren biodiversiteetti suurempi.
Geneettisellä monimuotoisuudella viitataan geenipoolin vaihteluun populaation sisällä. Tämä viittaa yksilöiden ominaisuuksien geeneistä aiheutuviin eroihin populaation sisällä. Geneettinen monimuotoisuus on yleensä suurempa
a isommissa populaatioissa.
Ekosysteemien monimuotoisuus on kaikista hankalinta mitata. Se vaatii ensinnäkin alueen tarkkaa rajaamista, mikä jo sinänsä on hankalaa, sillä ekosysteemit eivät toimi itsenäisinä kokonaisuuksina. Ekosysteemit eroavat hyvin paljon monimuotoisuudeltaan. Esimerkiksi aavikko on hyvin niukka monimuotoisuudeltaan, kun taas koralliriutat ovat maapallon biodiversiteetti rikkaimpia ekosysteemejä.
Miksi biodiversiteetin suojeleminen kannattaa?
Suuri biodiversiteetti mahdollistaa ekosysteemin toipumisen nopeasti, mikäli ekologinen tasapaino järkkyy jonkin häiriön esimerkiksi metsäpalon seurauksena. Suuressa biodiversiteetissä on paljon lajeja ja geenejä ja näin ollen mahdollista korjata nopeasti aiheutunut häiriö. Tämän vuoksi alueet, jossa biodiversiteetti on niukka, ovat kaikista alttiimpia häiriöille. Niissä yhdenkin lajin katoaminen saattaa johtaa koko ekosysteemin muuttumiseen tai jopa tuhoutumiseen.